En ole oikeastaan koskaan jaksanut ottaa paineita siitä, mitä pitäisi tehdä minkäkin ikäisenä. Ikä on aina ollut minulle numero, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Monet ystävistäni ovat minua nuorempia, mutta hyvin, hyvin harvoin olen jaksanut uhrata sille ajatustakaan. Joskus harvoin, esimerkiksi jonkin riidan yhteydessä olen miettinyt, että tässä kohtaa huomaan ikäeromme, mutta silloinkaan en ole sitä ääneen sanonut.
En pidä siitä, että yhteiskunta, tai ylipäätään kukaan, asettaa minulle aikarajoituksia. En esimerkiksi valmistunut lukiosta perinteisessä kolmessa, enkä edes neljässä vuodessa. En pitänyt sen kanssa kiirettä, enkä jaksanut otttaa siitä paineita, vaikka tiesin, että perheelleni asia olikin tärkeä. Tein asiat siinä järjestyksessä, kuin ne itsestäni parhaalta tuntuivat. Sitten kun vihdoin, v i h d o i n, keväällä 2010 painoin lakin päähäni, olo oli aikamoinen. Olin rikkonut jälleen yhden yhteiskunnan olettamuksista. Moni sanoi minulle matkan varrella, etten koskaan saa lukiota loppuun, kun sen kerran, tai oikeastaan kaksi kertaa jätin kesken. Ja tottahan se on, harva sitä tekeekään enää sen jälkeen. Kynnys palata vanhojen opintojen pariin on niin suuri. Minulle se tuli kuitenkin eteen, kun halusin vihdoin lähteä toteuttamaan unelmia jotka minulla oli monta vuotta ollut.
Silti on pakko myöntää, että tällä hetkellä ikä stressaa. Ympäristö, ystäväni, yhteiskunta jne jne jne asettavat tällä hetkellä, ehkä jopa tietämättään, minulle paineita. Olen lähempänä kolmeakymmentä, kuin kahtakymmentä ja elämällä on tiettyjä olettamuksia suhteeni. Tuntuu, että kaikki ihmiset ympärilläni suunnittelevat vauvoja, hakevat asuntolainaa, miettivät häitä ja hyvä etteivät varaile yhteisiä hautapaikkoja. Minua lähinnä ahdistaa ajatus siitä, että ilmeisesti minun pitäisi olla siinä iässä, että parisuhde on vakaalla pohjalla ja alkaa miettimään aloilleen asettumista.
En usko että minusta on siihen.
Kaikkein eniten ahdistaa ehkä se, että kun nämä ajatukset pyörivät tarpeeksi kauan päässä, niistä muodostuu iso pahan olon möykky joka purkautuu riitana, tai nahisteluna parisuhteessa. Vietän liikaa miettimällä onko tämä nyt SE,
s e suhde joka pysyy ja kestää ja blaa blaa. Mitä helvetin väliä sillä on? Miksei voi vain olla kivaa nyt? Suoraan sanoen vituttaa aika rankasti se, että ympäristöni on onnistunut saamaan minutkin miettimään asioita jotka saattavat kaataa parisuhteeni, onko meillä "yhteisiä tulevaisuuden päämääriä"? Haluammeko elämältä samoja asioita? Onko välillä sellainen luottamus joka voi kestää läpi elämän? ÄÄÄÄÄK! Pääni räjähtää tällaisten asioiden miettimisen takia.
En pidä siitä, että vaikka elämme 2000-luvulla, edelleen ympäristö syöttää meille sellaista paskaa, että naisen ensimmäinen prioriteetti elämässä on varmistaa ihmiskunnan jatkuminen. Pitäisi pukata sitä lasta maailmaan, tai muuten ei
minulla ole mitään merkitystä. En pidä siitä, että jos haluan rakentaa uraa itselleni, nähdä vaivaa itseni takia, olen jotenkin huonompi kuin ne, jotka parikymppisinä pukkaavat jälkikasvunsa taapertamaan tällä pallolla.
Suoraan sanoen mitä vittua? Miten ihmisarvo voidaan määritellä sen kautta kuinka monta skidiä tuottaa ja minkä ikäisenä?
Olen sen ikäinen, että minun pitäisi jättää omat unelmat taakse päin, pitäisi alkaa etsimään sitä punaista tupaa ja keskittyä rakentamaan kodikasta pesää jossa voisin sitten hoivailla jotain pentuja. Mutta kun se ei vain ole minun juttuni. Tyttöjen illassa tästä asiasta oli puhetta. Sain paljon kriittisiä kommentteja siitä, kun keskustelimme missä näemme itsemme 10vuoden päästä. Monet haaveilivat lapsista, maalailivat kaunista kuvaa perheestä ja toimivasta suhteesta. Minä taisin paukauttaa jotain tyyliin:
kymmenen vuoden päästä urani on tässä ja tässä pisteessä, minulla joko on tai ei ole parisuhdetta ja en todellakaan asu yksiössä Kulosaaressa. Ja ei, en näe, että jaloissani pyörisi pieniä söpöjä palleroita. Ajatukseni teilattiin lähes samantien ja sain kuulla, etten voi tietää vaikka haluaisin lapsia vaikkapa jo puolen vuoden päästä. Öh, samalla tavalla minä voisin sanoa, että et sinäkään voi tietää haluatko sittenkään niitä lapsia, joista nyt haaveilet, enää puolen vuoden päästä.
Vieläkään ei ole hyväksyttävää haluta olla mitään muuta, kuin lapsentekokone. Varsinkaan minun iässäni.
Hearts&Mindsin Sansu kirjoitteli viimeisessä tekstissään pohdintojaan lapsista. Siitä miten hedelmällisyyden taso laskee koko ajan kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen. Tottahan tuo on fyysisesti. Mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä? Kaikki jonka on tarkoitus tapahtua, niin tapahtuu.
Btw Sansu, kirjoitit aiheesta hyvin ja mielenkiintoisesti :)Parasta tässä koko hommassa ja ikäkriisissä ja parisuhdekriisissä on tietenkin se, että koska
mietin liikaa ja se vaikeuttaa elämääni; oli minun pakko purkaa pohdintojani muutama ilta sitten Mikaelille. Miekkonen oli kuin puulla päähän lyöty ja ensimmäinen uhkakuva oli varmaan se, että odotan yhteenmuuttoa, kosintaa, häitä, vauvoja ja kultaisia noutajia nyt heti kuukauden sisällä. Huh huh. Ei se ollut se pointti.
Hyi. Ei voi muuta sanoa. Minua pelotti omat ajatukseni. Se että ylipäätään uhraan ajatuksia tuollaisille asioille. Että mietin oikeasti kannattaako suhdetta jatkaa, vai olemmeko liian erilaisia. WTF? Ja eniten minua pelotti se, että oikeasti en halua menettää tätä suhdetta. Että jostakusta on tullut puolessa vuodessa niin tärkeä, että haluan pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Ja mietin, että mitkä ovat niitä ongelmia joihin voisin puuttua, asioita jotka voisin muuttaa jotta voin varmistaa suhteen jatkumisen.
En halua, että minulle asetetaan paineita, enkä halua itse asettaa paineita Mikaelille. Suhde jatkuu jos on jatkuakseen ja jos ei jatku, niin molemmille on jotain muuta tarjolla. Näin haluan ajatella ja näin olen aiemmin ajatellut. Yhteiskunta, painu helvettiin ja jätä minut rauhaan. Elän elämäni juuri niin kuin haluan. Enkä aijo tuntea siitä huonoa omaatuntoa tai ottaa stressiä jostain kuolevista munasoluista.
